World Combat Games - leiripäivä

Ensimmäinen päivä takana ja kosketus varsinaiseen tapahtumaan on jäänyt vielä toistaiseksi aika vähälle. Hotellissa tosin on kisatunnelmaa, kun asiakaskunta koostuu lähinnä aikidon, kendon ja sumon treenaajista. Lisäksi kävimme tsekkaamassa kisapaikan ja siinä vaiheessa tapahtuma sai jonkin sortin mittasuhteet. Käsittämättömän suuri halli eri osioineen, täynnä valoshowta ja dekoa sekä tietysti hieman tatamiakin.

Aamiaisen jälkeen meillä oli aamutreenit osallistujien kesken Peter Goldsburyn ohjaamana jossain paikallisessa liikuntahallissa. Treeniparit oli aika korkeatasoisia, joten harjoitukset olivat oikeasti hyvää treeniä ja jokaisen parinvaihdon jälkeen oli taas uusi taitava aikidokaveri edessä. Harvemmin tulee treenejä vastaan, joissa minimivaatimuksena on 3.dan ja maksimina 40v. Sivuhuomautuksena pakko mainita, että treenialusta oli ehkä erikoisin mihin on koskaan astunut. Tatamien sijaan alustana oli punaisella plyyssillä päälystetyt vaahtomuovin palaset..

Asteen verran yllätyksenä päivästä tulikin kunnon leiripäivä. Aamuharjoituksen jälkeen esiintyjäporukka siirrettiin busseilla toiseen liikuntahalliin jossa odotti noin 200 venäläistä aikidotreenaajaa. Siinä meni sitten neljä tuntia treenatessa hyvin ahtaalla tatamilla eri opettajien johdolla. Opettajina toimivat Combat Gamessejen aikidon shihanit ja lähettiläs, eli Ulf Evenås shihan, Cristian Tissier shihan, Miyamoto shihan ja Mitsuteru Ueshiba waka sensei. Vaikka leiripäivän vuoksi ei jäänyt aikaa  eikä energiaa  näytösharjoittelulle, oli mielenkiintoista tutustua näinkin erilaisten opettajien ajatuksiin aikidosta. Ja näiden treenien jälkeen jään malttamattomana odottamaan heidän näytöksiään, että miltä se tekeminen näyttää kun nämä shihanit vetää täysillä.

Huomenna onkin sitten ensimmäinen näytöspäivä. Omat tekniikat pitää tehdä onneksi vasta illalla ja päivällä on Antin ja Kustaan show, jossa olen ainoastaan ukena, niin ehtii siinä tempaista ne pahimmat jännitykset pois alta.

World Combat Games - valmistautumista

Kaksi päivää aikaa, kunnes koittaa lähtö megaluokan kamppailutapahtumaan tuohon naapurikaupunkiimme Pietariin. Kyseessä on siis toisen kerran järjestettävä SportAccord World Combat Games, johon ottavat tällä kertaa osaa 15 eri kamppailulajin tekijät ympäri maailmaa. Aikidon edustajia tapahtumaan on kutsuttu 32 eri maasta ja Suomesta meitä lähtee kolme, Kustaa Ylitalo ja Antti Pekkarinen sekä minä.

Näytökset on IAF:n puolesta suunniteltu siten, että tekijöille on ennalta määrätty hyökkäysmuodot ja välillä jopa tekniikatkin. Lisäksi osioita on sukupuolen mukaan määrätty, että kuka ukeilee ja kuka nageilee milloinkin. Tarkoitushan tällä kaikella on antaa mahdollisimman laaja kuva aikidosta kokonaisuutena.

Meidän hyökkäysmuotomme vartalotekniikoissa on Ushirowaza. Ensimmäinen ajatukseni oli, että "tylsää", mutta muutaman tatamilla pyörimisen jälkeen tämä alkoi olemaan mielenkiintoinen haaste.

Nyt on poikien kanssa treenailtu kuviot kasaan ja alkaa pieni lähtöjännitys hiipiä pintaan. Onneksi on niin taitavaa matkaseuraa, että itse näytöksiä odottaa innolla. Kunhan vain muistaa suunnitelmat h-hetkellä, niin pääsee nauttimaan tekniikoista täysin taisabakein.

Tässä muuten pieni klippi eilisistä näytöstreeneistä. Kiitos Lahti Yuko Aikikai!

10 yötä jäljellä

Olen laskenut öitä kotiinpaluuseen koko kesäkuun. Kolmen kuukauden treenimatka on ollut pitkä ja siihen on mahtunut vaikka minkä sortin kissanristiäistä aikido-piireissä. Viimeksi kun olin Japanissa ajattelin, että seuraavan kerran kun tulen, niin tulen silloin kun ei ole mitään aikido-juhlasesonkia. Saisi vain harjoitella rauhassa. Sellaista juhlasesonkitonta hetkeä ei vaan taida olla olemassakaan. Joka viikonloppu aikido-piireissä tapahtuu jotain suurta tai pientä jossain päin Japania, mihin pitää sensein kanssa tai sensein lähettämänä ottaa osaa enempi tai vähempi. Maailman suurimasta aikido-näytöksestä naapuri dojon vuosijuhlaan ja kaikkea siltä väliltä peruskaavalla "parit treenit ja bileet". Koska en suuremmin ole hippaihminen eikä juominen oikein istu minulle tällaiseen treenimatkaan, olen odottanut pitkään näitä kahta viimeistä viikkoa, kun ei tarvitse matkustaa mihinkään ja voi vain harjoitella kotidojolla sensein opissa. Tosin satuinpa sairastumaan oikein kunolla ja nyt odotan toipumista, pääsenkö harjoittelemaan kertaakaan enää tällä reissulla. Lääkäri antoi kassillisen lääkkeitä ilman sen kummempaa diagnoosia ja yritän niitä ennakkoluulottomasti popsia ohjeen mukaan. Iltalääkehöyryissä tulee tämäkin blogiteksti kirjoitettua, kun ei uni tule.


Sairastaminen uchideshinä on kyllä ankeampaakin ankeaa. Kun ei ole sitä omaa tilaa fyysisesti eikä henkisesti ja sitten makaat päivästä toiseen tyhjän harjoitussalin tatmilla, tujotat kattoon ja kuuntelet naapurin kissan maukumista. Ei jaksa lukea, ei kirjoittaa, ei ajatella. Ei ole mahdollisuutta maata sohvalla ja katsoa videoita heitellen nenäliinoja lattialle ajatuksella "siivoan myöhemmin". Igarashi sensei käy välillä kyselemässä vointia ja vaikka hän komentaakin makaamaan futonilla, on olo niin kuin olisin vain laiska ja muiden vaivana. Onneksi en ole matkalla yksin. Anu on reippaasti oman treenamisen ohella mm. tehnyt ruokaa ja vienyt mut lääkäriin sekä pitänyt seuraa. No mutta jotain positiivista, eipä ole tarvinnut osallistua ylimääräisiin aikido-tapahtumiin tänä viikonloppuna.

Matkan tapahtumista itse koin tärkeimmäksi Arai sensein luona vierailun. Se olikin omalla toivelistalla ainoa paikka, missä vilpittömästi halusin käydä perus uchideshiharjoittelun lisäksi. Kiinnostus Arai senseistä heräsi alkujaan hänen vieraillessa Suomessa kesäleirillä 2005 ja totaalisesti rakastuin sensein filosofisiin höpinöihin Japanissa 2008. Silloin päätin, että seuraavan kerran kun tulen Japaniin tahdon vierailla hänen luonaan. No nyt se haave sitten kävi toteen, kun pääsimme vierailemaan Gunmaan neljäksi päiväksi. Henkeä salpaavan satumaisen puutarhan keskellä sijaitsevassa vanhassa dojossa harjoiteltiin muutama päivä erittäin tiukassa budohengessä Arai sensein atemin pelossa. Harjoittelu ei fyysisesti ollut ollenkaan raskasta, mutta henkisesti senkin edestä. Arai sensei on äärimmäisen tiukka ja vaativa opettaja. Eräs hänen oppilaistaan kertoi meille, että osa hänen oppilaistaan on lähtenyt pois opetustyylistä johtuen. Hän kertoi myös, että tiukka opettaminen on sensein tapa näyttää rakkauttaan. Me pääsimme todellakin hänen rakkauden kohteiksi. Olimme tiukassa syynissä ja vaikka sensei näki, että tapamme tehdä aikidoa on ehkä hieman erilainen kuin hänen, hän silti onnistui opettamaan erittäin tärkeitä asioita ja hän opetti intohimoisesti. Anulta halkesi huuli ensimmäisenä päivänä, ei ilmeisesti liikkunut tarpeeki ripeästi atemin alta. Minua sensei tuli hakkaamaan turhatuneena selkään huutaen "Keep straight position!". Opetus oli hyvin fyysistä ja ärhäkkää. Sensei puhui budosta ja rakkaudesta, teki tiukkaa tekniikkaa tatamilla ja sen ulkopuolella oli erittäin sympaattinen vanha herrasmies. Hän painotti tärkeimpänä asiana tunnetta "feeling", jonka jälkeen tulee "taisabaki" ja sitten vasta "waza". Ja sitä tunnetta senseiltä löytyi. En muista koska olisin ollut niin pelokkaana ukena riepoteltavana, kuin mitä noiden neljän päivän aikana olin.


Näihin tunnelmiin taitaa harvat kirjoitukseni loppu tältä reissulta. Blogi jatkuu tulevaisuudeessa, kun tulee seuraava mahdollisuus eristäytyä toiselle puolen maapalloa aikidon pariin. Nyt nukkumaan. Jos vaikka parantuisikin nopeasti ja pääsisi edes yksiin harjoituksiin vielä ennen kotiinpaluuta.

HORA!

Viikko takana aikidon opiskelua Iagarashi sensein silmän alla.  Tällä hetkellä kyseenalaistan lähes kaiken, mitä olen tähän saakka 20 vuoden aikana aikidossa tehnyt. En osaa mitään. En muista mitään. Toistan virheitä, jotka itsekin tunnistan virheiksi - ja huom. toistan niitä kerta toisensa jälkeen. Vaahtosammuttimen kokoiset lapsetkin osaavat kaikki taisabakit paremmin. Epäröivä mieleni rajoittaa jo ennestään hidasta, kömpelöä ja heikkoa kehoani.

Sensei on vaativa ja tarkkailee kaikkea mitä teemme ja huudahtaa: "Hora!" - suomeksi käännettynä tarkoittaa jotain ei noin tai väärin tms. Teen tekniikkaa ja se katkeaa vähän väliä: "Hora! - Not like that! - On the line! - Hora! - Don't tell! - Hora! - Use the free side! - Hora! - Mind control! - Cut! - Attac! - Balance!" Lopulta en pääse edes tekemään tekniikkaa, kun vaan ajattelen sen aloittamista kuulen: "Hora!". Tällaisen tekemisen jälkeen on erittäin palkitsevaa, jos sensei katsoo eikä sano mitään - ehkä tein edes jotain oikein? Saati jos pari kertaa viikossa kuulee "Good." tai näkee sensein nyökyttelevän päätään rauhallisesti.

Tämä totaalinen osaamattomuuden tunne on ehkä osa oppimisprosessia ja ehkä jossain vaiheessa tulee niitä onnistumisiakin. Mutta tämä kaikki on erittäin positiivista ja mahtavaa! Ylihuomenna sensei lähtee Suomeen opetusmatkalle ja me jäämme Anun kanssa Japaniin. Vaikka meillä on sensein poissaollessa tiedossa matkustelua ympäri Japania ja vierialuja eri dojoilla, tuntuu se katkaisevan pahasti tämän opiskelun täällä kotidojolla. Mieli on nyt niin aikidossa, että ei malttaisi muuta. Onneksi huomenna on vielä yksi harjoitus ennen vapaata hengailua näillä saarilla.

Edellisistä ajatuksista taitaakin olla jo noin kuukauden verran aikaa. Noin viikko sitten muutimme Kobayashi Dojolta Igarashi Dojolle ja tähän viimeiseen kuukauteen onkin mahtunut paljon tapahtumaa. Kobayashi Dojolla riuhtomista helpotti kolmannella viikolla saapuneet ruotsalaiset uchideshi-vahvistukset. Heidän jälkeensä saapui vielä kolme kaveria Argenttiinasta, joten porukkaa alkoi olemaan jo sen verran, että Anun kanssa ainoina naispuoleisina uchidesheinä saatiin olla loppupuoliskolla aika rauhassa. Hoidettiin omat hommat ja koetettiin levätä joka välissä kun se vähänkin oli mahdollista. Siltikin kroppa oli aika äärirajoilla. Kyykkyyn en ole kivutta päässyt noin viiteen viikkoon ja suurin piirtein saman verran on öisin pukannut pientä lämpöä kroppaan. Mielenkiinnolla odotan, koska tästä rääkistä keho normalisoituu. Kobayashi Dojolla olemisemme käännyttyä loppua kohden myös oppi selviytymään eri asioista paremmin. Oppi siivoamisen kikat, oppi miten pelata päivärytmi jotta saisi pienet päiväunet, oppi kyselemään senseiltä tekniikoista, oppi valitsemaan hyviä harjoituspareja, oppi selviytymään vähemmän hyvien harjoitusparien kanssa, oppi nauttimaan pienistä positiivisista asioista jne. Viimeisenä aamuna katselin tyhjää ja hiljaista auringonvalon valaisemaa vanhaa Kodaira Dojoa jopa hieman haikein mielin. Kaikesta siitä tuskasta huolimatta jätin uchideshinä jäähyväiset paikaan, johon mahtuu tuskan lisäksi äärettömän paljon hienoja muistoja kahdelta uchideshi-reissulta.

Täällä Igarashi Dojolla meininki on hyvin erilainen, lepoaikaa on. Se ei tarkoita etteikö harjoiteltaisi. Täällä harjoitellaan, tai sanotaanko opiskellaan aikidoa. Sensei on todellinen opettaja. Hän on vaativa ja ystävällinen. Lyö kepillä, mutta sanoo kohteliaasti. Antaa palautteen heti karjaisemalla: "No! Not like that!" ja rohkaisee yrittämään uudestaan kerta toisensa jälkeen. Jos ei ole normaaleja harjoituksia, joissa sensei pitää meitä koko ajan silmällä hyvinkin tarkasti, niin sitten harjoitellaan muuten. Toissapäivänä, kun olin treeneissä pohtinut "otherside & balance" -juttuja, niin illalla koti dojolle matkatessamme junalla, sensei laittoi kätensä minun käden päällä ja sanoi: "Jenny-san, there is no hand. There is nothing. Just lift up." Ja tuskaisesti miettien, jotain mitä ei ole ja koettaen unohtaa sen mitä on, matka jatkui kohti Hashimotoa.

Kerrottakoon tähän aluksi, että tämä päivitys tulee julkaistua muutaman viikon myöhässä itse kirjoittamisesta. Tarkoitus oli kirjoittaa lisää ja korjailla tekstiä, mutta tällä aikataululla se jäi vain ajatuksen tasolle. Nyt on jo uusia ajatuksia odottamassa seuraavaa blogitekstiä.


Se on sitten yli kaksi viikkoa takana ja täytyypä todeta, että alan olemaan liian vanha, raihnainen ja mukavuudenhaluinen olemaan Kobayashi dojolla uchideshinä enää tämän reissun jälkeen. Suurin energia menee yleiseen arjesta selviytymiseen ja tuntuu, että aikido ja varsinkin sen oppiminen jää täällä aika pienelle siivulle koko piirakasta.

Kobayashi sensei palaa huomenna kotiin Skandinavian reissultaan ja arki laskeutuu tatamille. Tosin Kobayashi sensei viettää nykyään vanhemmilla päivillään muutamat vapaapäivät toipuakseen ensin matkustamisesta ja sitten vasta aloittaa opettamisen kotidojollaan Kodairassa - täyttäähän hän jo tänä vuonna 76 vuotta. Kobayashi sensein ikääntymisestä kertoo myös se, että hänen pojastaan, Hiroaki senseistä on juuri tehty Kobayashi Dojon Dojo Cho - eli ns. Kobayashi Dojon pomo. Dojo Cho -tittelin siirtyessä isältä pojalle alettiin Kobayashi senseistä käyttämään nimitystä Soshihan (suuri pääopettaja tms.). Soshihanin kotiinpaluu tarkoittaa skarppausta uchidesheille. Skarppaamisella tarkoitan sitä, että mitä isompi opettaja on paikalla, niin sitä enempi kaikki panikoi, että asiat sujuvat hyvin ja tämä taas heijastuu suoraan uchideshien selkänahkaan. Hiroaki senseistä tulee tiukempi isänsä läsnäollessa ja hän kyykyttää Kasahara senseitä (nuori sensei, töissä Kobayashi Dojolla), jonka vastuulla on pitää meidät uchideshit kiireisinä. Uchideshin päivärytmistä voi lukea joko tästä blogista tai sitten tuoreempaa kirjoitusta Anun blogista .

Kobayashi sensein palattua pääsee myös nauttimaan hänen harjoituksistaan. Niissä erityispiirteenä on hyvä ja iloinen ilmapiiri. Kaiken lisäksi henkilökohtaisesti odotan, että pääsee kyselemään tekniikoista kaikenmoisia lisäasioita. Muilta paitsi Kobayashilta ja Hiroakilta niitä onkin turha täällä kysellä. Hiroakin ja Kobayashin ero muihin senseihin on kuin yö ja päivä. He tekevät aikidoa ja monet muut ruttaavat – näin lyhyesti tiivistettynä. En nyt tarkoita tällä kaikkia muita opettajia. Tämä ruttaaminen ja ”aivottomana” tekeminen heijastuu myös harjoittelijoihin. Hyökkäykset ovat onnettomia joten vastaanottoja ei opita kunnolla. Horjutuksia ei käytännössä ole ja lopuksi kun uke on juossut tekniikan ilmaiseksi läpi väännetään törkee lukko tai heitto, johon panostetaan kaikki lihasvoima. Hyökkäys myös usein tehdään niin, jotta siitä olisi mahdollisimman vaikea lähteä tekemään kyseistä tekniikkaa, silläkin uhalla että itse hyökkäys tästä syystä muuttuu tehottomaksi tai jopa ns. vaaralliseksi uken näkökulmasta. Esimerkiksi yksi sensei tuli hajoituksissa luokseni ja hyökkäsi yokomenuchilla, johon oli tarkoitus tehdä iriminagea. Itse lyönti ei ulottunut perille ja hyökkäysasento oli jalat levällään edessäni hieman etukenossa, luultavasti näin jotta minun olisi mahdollisimman vaikea päästä hänen taakseen tekemään iriminagea. Voi kuinka kovasti teki mieli potkaista nivusiin, mutta ei.. siitä vaan kinkeämään ojennetun käden ali ja loikkimaan selän taakse. Toisena esimerkkinä kerrottakoon kun päädyin harjoittelemaan jonkin paikallisen tatamikuninkaan kanssa, jolta paloi shihonagessa hermot, kun en juossutkaan ilmaiseksi tekniikkaa hänen puolestaan. Lähtökohtaisestihan täällä aluksi vähän testaillaan uchidesheja. Tosin siihen ei ehkä olla totuttu, että tulee länsimaista pari typykkää joilta löytyykin hieman voimaa ja budohenkeä tatamilla. No takaisin tähän tatamikuninkaaseen.. Hän kokeili ja piti kättäni ns. kunnon otteessa ja minä tein shihonagen. Tuli hänen vuoro ja minä pidin kiinni eikä hän päässyt käden ali, koska tekniikasta puuttui horjutus täysin ja hän käveli omotessa suoraan syliini. Atemia en edes kehdannut kohdentaa, koska hänellä riitti punnertamista jo pelkän käden kanssa. Sitten kun lopulta hölläsin asentoani ja käännyin hän pamautti sellaisen lukon, että ukemia ei edes ehtinyt ajattelemaan – eikä sitä olisi edes pystynyt tekemään, koska vääntö tapahtui ns. paikallaana – päämääränä todennäköisesti tuottaa mahdollisimman paljon kipua harjoitusparille. Eniten ärsyttää se, että hän tuskin ymmärtää epäoninstuneensa ja pitää itseään edelleen tatamikuninkaana. Tämän jälkeen, jos olen huomannut samanlaisia ”ei niin hyväntahtoisia” eleitä harjoituskumppanilla, olen mitätöinyt koko tekniikan joko liikkumalla omaa hidasta vauhtiani tai vaihtoehtoisesti kulkemalla askeleen edellä tekiniikassa. Kumpikin on sairaan ärsyttävää, tiedän, mutta en suostu rutattavaksi. Kroppa alkaa myös olemaan sellaisessa kuosissa, että pakko kaksiä erilaisia selviytymiskeinoja sellaisten harjoittelijoiden kanssa, joiden kanssa yhteistyö ja mukava harjoittelu on mahdotonta.


Sitä tulee väistämättä mietittyä, että miten niin moni harjoittelija ei osaa täällä monia yksinkertaisia perusasioita vuosien harjoittelun jälkeen! Vaikka kukaan ei koskaan tulisi kertomaan ja opastamaan, niin luulisi jossain vaiheessa samaa koreografiaa toistaessa vuodesta toiseen heräävän kysymys, että miksi teen näin? Esimerkiksi tachiwazasta kokyu-ho:ta tehdessä, moni treenaaja yrittää pusertaa täysillä suoraan läpi ja on ihmeissän kun ei saakkaan tuupattua nurin. Se tuntuu täällä olevan lähinnä sellainen voimamittelytekniikka. Ja jälleen kerran on tullut tällaisten tekniikoiden kautta mainetta vahvuudesta, vaikka tällä ripakinttukropalla kyse on ihan jostain muusta kun lihaksista. En tarkoita tällä, että kukaan ei osaa tai että itse osaisin yhtään mitään, mutta sellaista järkevää harjoittelua ja yhdessä tekemistä on täällä hyvin vähän. Aivotonta punnertamista ja sitten pitäisi juosta ilmaiseksi lukkoon, joka väännetään täysillä. Luojan kiitos Anu on mukana. Voidaan sen kanssa pohtia tekniikoita ja kysellä sitten Hiroakilta tai Kobayashilta asioita. Toki välillä tulee vastaan löytöjä. Usein sellaisia vanhoja papparaisia, joilla ei ole enää itsetunto-ongelmia ja joilta löytyy mahtavia huomioita tekniikoihin. Sitten on muutama nainen, joiden kanssa voi treenata kovaa ja kunnolla, mutta pehmeästi. Heidän on ehkä ollut pakko oppia tekniikalla selviytymään noiden voimaukkojen kanssa. Näiden harjoittelijoiden vuoksi jaksaa sitten sen 80% ruttaamista. Asepuolella tosin kukaan ei ole tullut korjaamaan, eikä myöskään osaa ruveta hankalaksi meidän kanssa. Usein muut vaan katselevat hiljaa sivusta, kun Anun kanssa treenataan kumitachia.

Jossain vaiheessa oli ajatus kirjoittaa englanniksi, mutta ehkä parempi että tämä tulee kirjoitettua suomeksi. Tosin tällä kertaa kun on kaveri matkassa mukana, en koe niin suurta tarvetta kirjoittamiseen. Viimeksi purki asioita blogin kautta, koska ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Nyt tulee jaettua ilot ja tuskat saman tein Anun kanssa ja itse asiassa tämä blogin kirjoittaminen tuntuu suhteelisen työläältä, lähinnä aikapulan vuoksi. Nyt iltatreeneihin.

No niin, ensimmäinen päivä takana ja saldona yksi rakko, palelemista, painia ja vääntöä dan-pappojen kanssa, pieni maanjäristys ja eksymien sekä shiatsu-/akupunktiohoito. Kaiken lisäksi paljon muistin virkistämistä miten täällä mikäkin asia pitää hoitaa.

Aamu alkoi Kobayashi sensein lasten harjoituksella, mihin Anun kanssa osallistuttiin. Siellä maailman pienimmät aikidokat teki jo-kataa ja tuuppi toisiaan tatamiin kun sensei piti kuria yllä puhallettavalla muovipampulla.

Aamupäivän perustreenissä muisti taas, että täällä tehdään ja kovaa. Sitä voisi päästä helpommalla, jos vaan tekisi ja toimisi ajattelematta, muuta ei. Mieli ei toimi niin, ainakaan kehon kanssa. Ensin kroppa tekee totaalisen stopin kun joku yritää sitä väkisin vääntää voimalla ja ruttaamalla. Sitten tulee ihmettelyjä kun on yllättävän vahva keho tällaiseksi ripakinttu-naiseksi, mutta tämä "ongelma" ratkaistaankin lisäämällä voimaa ja noidankehä on valmis. Vuoron vaihduttua harjoitteluparina on jo valmiiksi superjäykkä ja vaikea uke, mutta tulee ainakin oppia, koska lopulta tarvitaan sensei opastamaan ongelmakohtajäkityksen yli, puolin sun toisin.

Illalla pääsin shiatsuun ja akupunktioon rentouttamaan selkää. Yksi Kobayashi dojon harjoittelijoista tekee hoitoja työkseen ja koetan nyt budjetin rajoissa käydä siellä mahdollisimman paljon. Hän ei puhu sanaakaan englantia ja yrittäessäni selitää 10 vuoden välilevyongelmistani toivoin ehkä seitsemännen kerran tänään, että osaisin japania. Kotiin palattuani Anu odotti minua juna-asemalla. Ei ollut löytänyt pimeässä dojoa ja siellä se ulkona, kylmässä ja nälkäisenä odotti että päästään yhtämatkaa koti-dojolle.

Huomenna vapaapäivä. Aamusiivouksen jälkeen lähdetään lounaalle Igarashi sensein kanssa. Tarkoituksena olisi myös saada paikallinen puhelinliittymä avattua.