HORA!

Viikko takana aikidon opiskelua Iagarashi sensein silmän alla.  Tällä hetkellä kyseenalaistan lähes kaiken, mitä olen tähän saakka 20 vuoden aikana aikidossa tehnyt. En osaa mitään. En muista mitään. Toistan virheitä, jotka itsekin tunnistan virheiksi - ja huom. toistan niitä kerta toisensa jälkeen. Vaahtosammuttimen kokoiset lapsetkin osaavat kaikki taisabakit paremmin. Epäröivä mieleni rajoittaa jo ennestään hidasta, kömpelöä ja heikkoa kehoani.

Sensei on vaativa ja tarkkailee kaikkea mitä teemme ja huudahtaa: "Hora!" - suomeksi käännettynä tarkoittaa jotain ei noin tai väärin tms. Teen tekniikkaa ja se katkeaa vähän väliä: "Hora! - Not like that! - On the line! - Hora! - Don't tell! - Hora! - Use the free side! - Hora! - Mind control! - Cut! - Attac! - Balance!" Lopulta en pääse edes tekemään tekniikkaa, kun vaan ajattelen sen aloittamista kuulen: "Hora!". Tällaisen tekemisen jälkeen on erittäin palkitsevaa, jos sensei katsoo eikä sano mitään - ehkä tein edes jotain oikein? Saati jos pari kertaa viikossa kuulee "Good." tai näkee sensein nyökyttelevän päätään rauhallisesti.

Tämä totaalinen osaamattomuuden tunne on ehkä osa oppimisprosessia ja ehkä jossain vaiheessa tulee niitä onnistumisiakin. Mutta tämä kaikki on erittäin positiivista ja mahtavaa! Ylihuomenna sensei lähtee Suomeen opetusmatkalle ja me jäämme Anun kanssa Japaniin. Vaikka meillä on sensein poissaollessa tiedossa matkustelua ympäri Japania ja vierialuja eri dojoilla, tuntuu se katkaisevan pahasti tämän opiskelun täällä kotidojolla. Mieli on nyt niin aikidossa, että ei malttaisi muuta. Onneksi huomenna on vielä yksi harjoitus ennen vapaata hengailua näillä saarilla.

Edellisistä ajatuksista taitaakin olla jo noin kuukauden verran aikaa. Noin viikko sitten muutimme Kobayashi Dojolta Igarashi Dojolle ja tähän viimeiseen kuukauteen onkin mahtunut paljon tapahtumaa. Kobayashi Dojolla riuhtomista helpotti kolmannella viikolla saapuneet ruotsalaiset uchideshi-vahvistukset. Heidän jälkeensä saapui vielä kolme kaveria Argenttiinasta, joten porukkaa alkoi olemaan jo sen verran, että Anun kanssa ainoina naispuoleisina uchidesheinä saatiin olla loppupuoliskolla aika rauhassa. Hoidettiin omat hommat ja koetettiin levätä joka välissä kun se vähänkin oli mahdollista. Siltikin kroppa oli aika äärirajoilla. Kyykkyyn en ole kivutta päässyt noin viiteen viikkoon ja suurin piirtein saman verran on öisin pukannut pientä lämpöä kroppaan. Mielenkiinnolla odotan, koska tästä rääkistä keho normalisoituu. Kobayashi Dojolla olemisemme käännyttyä loppua kohden myös oppi selviytymään eri asioista paremmin. Oppi siivoamisen kikat, oppi miten pelata päivärytmi jotta saisi pienet päiväunet, oppi kyselemään senseiltä tekniikoista, oppi valitsemaan hyviä harjoituspareja, oppi selviytymään vähemmän hyvien harjoitusparien kanssa, oppi nauttimaan pienistä positiivisista asioista jne. Viimeisenä aamuna katselin tyhjää ja hiljaista auringonvalon valaisemaa vanhaa Kodaira Dojoa jopa hieman haikein mielin. Kaikesta siitä tuskasta huolimatta jätin uchideshinä jäähyväiset paikaan, johon mahtuu tuskan lisäksi äärettömän paljon hienoja muistoja kahdelta uchideshi-reissulta.

Täällä Igarashi Dojolla meininki on hyvin erilainen, lepoaikaa on. Se ei tarkoita etteikö harjoiteltaisi. Täällä harjoitellaan, tai sanotaanko opiskellaan aikidoa. Sensei on todellinen opettaja. Hän on vaativa ja ystävällinen. Lyö kepillä, mutta sanoo kohteliaasti. Antaa palautteen heti karjaisemalla: "No! Not like that!" ja rohkaisee yrittämään uudestaan kerta toisensa jälkeen. Jos ei ole normaaleja harjoituksia, joissa sensei pitää meitä koko ajan silmällä hyvinkin tarkasti, niin sitten harjoitellaan muuten. Toissapäivänä, kun olin treeneissä pohtinut "otherside & balance" -juttuja, niin illalla koti dojolle matkatessamme junalla, sensei laittoi kätensä minun käden päällä ja sanoi: "Jenny-san, there is no hand. There is nothing. Just lift up." Ja tuskaisesti miettien, jotain mitä ei ole ja koettaen unohtaa sen mitä on, matka jatkui kohti Hashimotoa.