Kerrottakoon tähän aluksi, että tämä päivitys tulee julkaistua muutaman viikon myöhässä itse kirjoittamisesta. Tarkoitus oli kirjoittaa lisää ja korjailla tekstiä, mutta tällä aikataululla se jäi vain ajatuksen tasolle. Nyt on jo uusia ajatuksia odottamassa seuraavaa blogitekstiä.


Se on sitten yli kaksi viikkoa takana ja täytyypä todeta, että alan olemaan liian vanha, raihnainen ja mukavuudenhaluinen olemaan Kobayashi dojolla uchideshinä enää tämän reissun jälkeen. Suurin energia menee yleiseen arjesta selviytymiseen ja tuntuu, että aikido ja varsinkin sen oppiminen jää täällä aika pienelle siivulle koko piirakasta.

Kobayashi sensei palaa huomenna kotiin Skandinavian reissultaan ja arki laskeutuu tatamille. Tosin Kobayashi sensei viettää nykyään vanhemmilla päivillään muutamat vapaapäivät toipuakseen ensin matkustamisesta ja sitten vasta aloittaa opettamisen kotidojollaan Kodairassa - täyttäähän hän jo tänä vuonna 76 vuotta. Kobayashi sensein ikääntymisestä kertoo myös se, että hänen pojastaan, Hiroaki senseistä on juuri tehty Kobayashi Dojon Dojo Cho - eli ns. Kobayashi Dojon pomo. Dojo Cho -tittelin siirtyessä isältä pojalle alettiin Kobayashi senseistä käyttämään nimitystä Soshihan (suuri pääopettaja tms.). Soshihanin kotiinpaluu tarkoittaa skarppausta uchidesheille. Skarppaamisella tarkoitan sitä, että mitä isompi opettaja on paikalla, niin sitä enempi kaikki panikoi, että asiat sujuvat hyvin ja tämä taas heijastuu suoraan uchideshien selkänahkaan. Hiroaki senseistä tulee tiukempi isänsä läsnäollessa ja hän kyykyttää Kasahara senseitä (nuori sensei, töissä Kobayashi Dojolla), jonka vastuulla on pitää meidät uchideshit kiireisinä. Uchideshin päivärytmistä voi lukea joko tästä blogista tai sitten tuoreempaa kirjoitusta Anun blogista .

Kobayashi sensein palattua pääsee myös nauttimaan hänen harjoituksistaan. Niissä erityispiirteenä on hyvä ja iloinen ilmapiiri. Kaiken lisäksi henkilökohtaisesti odotan, että pääsee kyselemään tekniikoista kaikenmoisia lisäasioita. Muilta paitsi Kobayashilta ja Hiroakilta niitä onkin turha täällä kysellä. Hiroakin ja Kobayashin ero muihin senseihin on kuin yö ja päivä. He tekevät aikidoa ja monet muut ruttaavat – näin lyhyesti tiivistettynä. En nyt tarkoita tällä kaikkia muita opettajia. Tämä ruttaaminen ja ”aivottomana” tekeminen heijastuu myös harjoittelijoihin. Hyökkäykset ovat onnettomia joten vastaanottoja ei opita kunnolla. Horjutuksia ei käytännössä ole ja lopuksi kun uke on juossut tekniikan ilmaiseksi läpi väännetään törkee lukko tai heitto, johon panostetaan kaikki lihasvoima. Hyökkäys myös usein tehdään niin, jotta siitä olisi mahdollisimman vaikea lähteä tekemään kyseistä tekniikkaa, silläkin uhalla että itse hyökkäys tästä syystä muuttuu tehottomaksi tai jopa ns. vaaralliseksi uken näkökulmasta. Esimerkiksi yksi sensei tuli hajoituksissa luokseni ja hyökkäsi yokomenuchilla, johon oli tarkoitus tehdä iriminagea. Itse lyönti ei ulottunut perille ja hyökkäysasento oli jalat levällään edessäni hieman etukenossa, luultavasti näin jotta minun olisi mahdollisimman vaikea päästä hänen taakseen tekemään iriminagea. Voi kuinka kovasti teki mieli potkaista nivusiin, mutta ei.. siitä vaan kinkeämään ojennetun käden ali ja loikkimaan selän taakse. Toisena esimerkkinä kerrottakoon kun päädyin harjoittelemaan jonkin paikallisen tatamikuninkaan kanssa, jolta paloi shihonagessa hermot, kun en juossutkaan ilmaiseksi tekniikkaa hänen puolestaan. Lähtökohtaisestihan täällä aluksi vähän testaillaan uchidesheja. Tosin siihen ei ehkä olla totuttu, että tulee länsimaista pari typykkää joilta löytyykin hieman voimaa ja budohenkeä tatamilla. No takaisin tähän tatamikuninkaaseen.. Hän kokeili ja piti kättäni ns. kunnon otteessa ja minä tein shihonagen. Tuli hänen vuoro ja minä pidin kiinni eikä hän päässyt käden ali, koska tekniikasta puuttui horjutus täysin ja hän käveli omotessa suoraan syliini. Atemia en edes kehdannut kohdentaa, koska hänellä riitti punnertamista jo pelkän käden kanssa. Sitten kun lopulta hölläsin asentoani ja käännyin hän pamautti sellaisen lukon, että ukemia ei edes ehtinyt ajattelemaan – eikä sitä olisi edes pystynyt tekemään, koska vääntö tapahtui ns. paikallaana – päämääränä todennäköisesti tuottaa mahdollisimman paljon kipua harjoitusparille. Eniten ärsyttää se, että hän tuskin ymmärtää epäoninstuneensa ja pitää itseään edelleen tatamikuninkaana. Tämän jälkeen, jos olen huomannut samanlaisia ”ei niin hyväntahtoisia” eleitä harjoituskumppanilla, olen mitätöinyt koko tekniikan joko liikkumalla omaa hidasta vauhtiani tai vaihtoehtoisesti kulkemalla askeleen edellä tekiniikassa. Kumpikin on sairaan ärsyttävää, tiedän, mutta en suostu rutattavaksi. Kroppa alkaa myös olemaan sellaisessa kuosissa, että pakko kaksiä erilaisia selviytymiskeinoja sellaisten harjoittelijoiden kanssa, joiden kanssa yhteistyö ja mukava harjoittelu on mahdotonta.


Sitä tulee väistämättä mietittyä, että miten niin moni harjoittelija ei osaa täällä monia yksinkertaisia perusasioita vuosien harjoittelun jälkeen! Vaikka kukaan ei koskaan tulisi kertomaan ja opastamaan, niin luulisi jossain vaiheessa samaa koreografiaa toistaessa vuodesta toiseen heräävän kysymys, että miksi teen näin? Esimerkiksi tachiwazasta kokyu-ho:ta tehdessä, moni treenaaja yrittää pusertaa täysillä suoraan läpi ja on ihmeissän kun ei saakkaan tuupattua nurin. Se tuntuu täällä olevan lähinnä sellainen voimamittelytekniikka. Ja jälleen kerran on tullut tällaisten tekniikoiden kautta mainetta vahvuudesta, vaikka tällä ripakinttukropalla kyse on ihan jostain muusta kun lihaksista. En tarkoita tällä, että kukaan ei osaa tai että itse osaisin yhtään mitään, mutta sellaista järkevää harjoittelua ja yhdessä tekemistä on täällä hyvin vähän. Aivotonta punnertamista ja sitten pitäisi juosta ilmaiseksi lukkoon, joka väännetään täysillä. Luojan kiitos Anu on mukana. Voidaan sen kanssa pohtia tekniikoita ja kysellä sitten Hiroakilta tai Kobayashilta asioita. Toki välillä tulee vastaan löytöjä. Usein sellaisia vanhoja papparaisia, joilla ei ole enää itsetunto-ongelmia ja joilta löytyy mahtavia huomioita tekniikoihin. Sitten on muutama nainen, joiden kanssa voi treenata kovaa ja kunnolla, mutta pehmeästi. Heidän on ehkä ollut pakko oppia tekniikalla selviytymään noiden voimaukkojen kanssa. Näiden harjoittelijoiden vuoksi jaksaa sitten sen 80% ruttaamista. Asepuolella tosin kukaan ei ole tullut korjaamaan, eikä myöskään osaa ruveta hankalaksi meidän kanssa. Usein muut vaan katselevat hiljaa sivusta, kun Anun kanssa treenataan kumitachia.

Jossain vaiheessa oli ajatus kirjoittaa englanniksi, mutta ehkä parempi että tämä tulee kirjoitettua suomeksi. Tosin tällä kertaa kun on kaveri matkassa mukana, en koe niin suurta tarvetta kirjoittamiseen. Viimeksi purki asioita blogin kautta, koska ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Nyt tulee jaettua ilot ja tuskat saman tein Anun kanssa ja itse asiassa tämä blogin kirjoittaminen tuntuu suhteelisen työläältä, lähinnä aikapulan vuoksi. Nyt iltatreeneihin.

No niin, ensimmäinen päivä takana ja saldona yksi rakko, palelemista, painia ja vääntöä dan-pappojen kanssa, pieni maanjäristys ja eksymien sekä shiatsu-/akupunktiohoito. Kaiken lisäksi paljon muistin virkistämistä miten täällä mikäkin asia pitää hoitaa.

Aamu alkoi Kobayashi sensein lasten harjoituksella, mihin Anun kanssa osallistuttiin. Siellä maailman pienimmät aikidokat teki jo-kataa ja tuuppi toisiaan tatamiin kun sensei piti kuria yllä puhallettavalla muovipampulla.

Aamupäivän perustreenissä muisti taas, että täällä tehdään ja kovaa. Sitä voisi päästä helpommalla, jos vaan tekisi ja toimisi ajattelematta, muuta ei. Mieli ei toimi niin, ainakaan kehon kanssa. Ensin kroppa tekee totaalisen stopin kun joku yritää sitä väkisin vääntää voimalla ja ruttaamalla. Sitten tulee ihmettelyjä kun on yllättävän vahva keho tällaiseksi ripakinttu-naiseksi, mutta tämä "ongelma" ratkaistaankin lisäämällä voimaa ja noidankehä on valmis. Vuoron vaihduttua harjoitteluparina on jo valmiiksi superjäykkä ja vaikea uke, mutta tulee ainakin oppia, koska lopulta tarvitaan sensei opastamaan ongelmakohtajäkityksen yli, puolin sun toisin.

Illalla pääsin shiatsuun ja akupunktioon rentouttamaan selkää. Yksi Kobayashi dojon harjoittelijoista tekee hoitoja työkseen ja koetan nyt budjetin rajoissa käydä siellä mahdollisimman paljon. Hän ei puhu sanaakaan englantia ja yrittäessäni selitää 10 vuoden välilevyongelmistani toivoin ehkä seitsemännen kerran tänään, että osaisin japania. Kotiin palattuani Anu odotti minua juna-asemalla. Ei ollut löytänyt pimeässä dojoa ja siellä se ulkona, kylmässä ja nälkäisenä odotti että päästään yhtämatkaa koti-dojolle.

Huomenna vapaapäivä. Aamusiivouksen jälkeen lähdetään lounaalle Igarashi sensein kanssa. Tarkoituksena olisi myös saada paikallinen puhelinliittymä avattua.

Kuvia