Edellisistä ajatuksista taitaakin olla jo noin kuukauden verran aikaa. Noin viikko sitten muutimme Kobayashi Dojolta Igarashi Dojolle ja tähän viimeiseen kuukauteen onkin mahtunut paljon tapahtumaa. Kobayashi Dojolla riuhtomista helpotti kolmannella viikolla saapuneet ruotsalaiset uchideshi-vahvistukset. Heidän jälkeensä saapui vielä kolme kaveria Argenttiinasta, joten porukkaa alkoi olemaan jo sen verran, että Anun kanssa ainoina naispuoleisina uchidesheinä saatiin olla loppupuoliskolla aika rauhassa. Hoidettiin omat hommat ja koetettiin levätä joka välissä kun se vähänkin oli mahdollista. Siltikin kroppa oli aika äärirajoilla. Kyykkyyn en ole kivutta päässyt noin viiteen viikkoon ja suurin piirtein saman verran on öisin pukannut pientä lämpöä kroppaan. Mielenkiinnolla odotan, koska tästä rääkistä keho normalisoituu. Kobayashi Dojolla olemisemme käännyttyä loppua kohden myös oppi selviytymään eri asioista paremmin. Oppi siivoamisen kikat, oppi miten pelata päivärytmi jotta saisi pienet päiväunet, oppi kyselemään senseiltä tekniikoista, oppi valitsemaan hyviä harjoituspareja, oppi selviytymään vähemmän hyvien harjoitusparien kanssa, oppi nauttimaan pienistä positiivisista asioista jne. Viimeisenä aamuna katselin tyhjää ja hiljaista auringonvalon valaisemaa vanhaa Kodaira Dojoa jopa hieman haikein mielin. Kaikesta siitä tuskasta huolimatta jätin uchideshinä jäähyväiset paikaan, johon mahtuu tuskan lisäksi äärettömän paljon hienoja muistoja kahdelta uchideshi-reissulta.

Täällä Igarashi Dojolla meininki on hyvin erilainen, lepoaikaa on. Se ei tarkoita etteikö harjoiteltaisi. Täällä harjoitellaan, tai sanotaanko opiskellaan aikidoa. Sensei on todellinen opettaja. Hän on vaativa ja ystävällinen. Lyö kepillä, mutta sanoo kohteliaasti. Antaa palautteen heti karjaisemalla: "No! Not like that!" ja rohkaisee yrittämään uudestaan kerta toisensa jälkeen. Jos ei ole normaaleja harjoituksia, joissa sensei pitää meitä koko ajan silmällä hyvinkin tarkasti, niin sitten harjoitellaan muuten. Toissapäivänä, kun olin treeneissä pohtinut "otherside & balance" -juttuja, niin illalla koti dojolle matkatessamme junalla, sensei laittoi kätensä minun käden päällä ja sanoi: "Jenny-san, there is no hand. There is nothing. Just lift up." Ja tuskaisesti miettien, jotain mitä ei ole ja koettaen unohtaa sen mitä on, matka jatkui kohti Hashimotoa.