Kohta jää Japani taakse ja alkaa kotimatka. Eilen tultiin Kodairalle Iwain leirilta. Kaksi paivää harjoiteltiin maalaiskylässä merenrannalla eri senseiden treeneissä. Tosin minulta jäi lauantain treenit väliin, koska käytiin meressä uimassa ja sain luultavasti rauskun piikistä jalkaan. Voin kertoa, että oli todella tuskaiset tunnit kunnes Kasahara sensei urhoollisesti kyyditsi ja kantoi minut naapurikylän sairaalaan. Siellä sain paikallispuudutuksen myrkytysalueelle ja tiedoksi, että kipuun auttaa pistospaikan pitäminen kuumassa vedessä. Tällöin myrkyn vaikutus lakkaa, koska sen on tarkoitus toimia vain tietyssä lämpötilassa. No tästä tapahtumasta johtuen Iwai Beachillä perinteikän uiminen kiellettiin - tai mikäli ui, niin täysin omalla vastuulla.
Sunnuntaina vedin treenipuvun päälle ja aamu aloitettiin 5:30 juoksemalla pitkin hiekkarantaa. Edellisenä iltana oli hyvin riehakkaat tatamipippalot, mutta se ei näyttanyt hidastavan ainakaan senseiden vauhtia - mitä nyt pientä viinankäryä tatamilla，mutta muuten tuntuu että sitä kovempaa treenataan mitä kovemmin ollaan edellisenä iltana juhlittu. Kobayashi sensein aamutreeneissa oli letkeä tunnelma, niin kuin useimmiten tuppaa olemaan. Ihmisillä on hymy huulilla krapulasta huolimatta, eikä pikkuasioihin niinkään puututa. Pääasia on hyvä treenitunnelma, niin kuin Kobayashi Dojolla muutenkin. Seuraavana oli Arai sensein harjoitus, missä hän puhui universumista, syömisestä, juomisesta ja päätyen hengittämiseen ja sitä myötä kokyuun. Sensei puhui japania ja osan tulkkasi yksi harjoittelija. Lisäksi koitin pysytellä Barbara sensein läheisyydessä lisäkäännösten toivossa. Uket saivat atemista heti kun hyökkäys oli huono tai muuten liikkui väärin - eli jos hyökkäyksessä oli pienikin aukko, ei Arai sensei päästänyt Ukea kovinkaan pitkälle hyökkäysaikeissaan ja voin vain kuvitella, että on aika vaikeaa hyökätä ettei Arai sensei näkisi aukkoa jossain. Tiukasta tunnelmasta huolimatta sensei muistutti, että mielessä pitää aina taistelun sijasta olla rakkaus.
Kohta jää Japani taakse ja alkaa kotimatka. Eilen tultiin Kodairalle Iwain leirilta. Kaksi paivää harjoiteltiin maalaiskylässä merenrannalla eri senseiden treeneissä. Tosin minulta jäi lauantain treenit väliin, koska käytiin meressä uimassa ja sain luultavasti rauskun piikistä jalkaan. Voin kertoa, että oli todella tuskaiset tunnit kunnes Kasahara sensei urhoollisesti kyyditsi ja kantoi minut naapurikylän sairaalaan. Siellä sain paikallispuudutuksen myrkytysalueelle ja tiedoksi, että kipuun auttaa pistospaikan pitäminen kuumassa vedessä. Tällöin myrkyn vaikutus lakkaa, koska sen on tarkoitus toimia vain tietyssä lämpötilassa. No tästä tapahtumasta johtuen Iwai Beachillä perinteikän uiminen kiellettiin - tai mikäli ui, niin täysin omalla vastuulla.
Sunnuntaina vedin treenipuvun päälle ja aamu aloitettiin 5:30 juoksemalla pitkin hiekkarantaa. Edellisenä iltana oli hyvin riehakkaat tatamipippalot, mutta se ei näyttanyt hidastavan ainakaan senseiden vauhtia - mitä nyt pientä viinankäryä tatamilla，mutta muuten tuntuu että sitä kovempaa treenataan mitä kovemmin ollaan edellisenä iltana juhlittu. Kobayashi sensein aamutreeneissa oli letkeä tunnelma, niin kuin useimmiten tuppaa olemaan. Ihmisillä on hymy huulilla krapulasta huolimatta, eikä pikkuasioihin niinkään puututa. Pääasia on hyvä treenitunnelma, niin kuin Kobayashi Dojolla muutenkin. Seuraavana oli Arai sensein harjoitus, missä hän puhui universumista, syömisestä, juomisesta ja päätyen hengittämiseen ja sitä myötä kokyuun. Sensei puhui japania ja osan tulkkasi yksi harjoittelija. Lisäksi koitin pysytellä Barbara sensein läheisyydessä lisäkäännösten toivossa. Uket saivat atemista heti kun hyökkäys oli huono tai muuten liikkui väärin - eli jos hyökkäyksessä oli pienikin aukko, ei Arai sensei päästänyt Ukea kovinkaan pitkälle hyökkäysaikeissaan ja voin vain kuvitella, että on aika vaikeaa hyökätä ettei Arai sensei näkisi aukkoa jossain. Tiukasta tunnelmasta huolimatta sensei muistutti, että mielessä pitää aina taistelun sijasta olla rakkaus.